Lähikuvassa kirjailija Maria Peura,
ensimmäisen vaiheen Erasmus-opiskelija

EU:n Erasmus-ohjelma täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Suomalaisia Erasmus-vaihtareita on opiskellut Euroopan yliopistoissa lukuvuodesta 1992–93 lähtien. Ensimmäisten joukossa oli kirjailija Maria Peura, joka lähti Berliiniin täydentämään teatteritieteen opintojaan. Hänen kohdallaan opintoviikkojen kerääminen jäi sivuseikaksi. Kiinnostavampaa on nähdä vaihtojakso pienenä osana pidempää tarinaa, jossa kirjailija ensin kadotti kielensä ja sitten löysi sen uudelleen.

Maria Peuralle (s. 1970) kirjoittaminen on aina ollut osa elämää. Kieli on hänen työvälineensä ja myös suuren intohimon kohde. Peura on kotoisin Pellosta, pohjoiselta Ruotsin rajalta. Hänen lapsuutensa kieli on Tornionjokilaakson murre, jota hän on käyttänyt mm. romaaneissaan On rakkautes ääretön (2001) ja Valon reunalla (2005).

Peura sanoo oman murrosikänsä kestäneen pitkään: hän rauhoittui vasta 27-vuotiaana tekemään sitä, mitä oikeasti halusi tehdä. Omaa paikkaansa etsiessään Peura on joutunut koko ajan käymään läpi suhdettaan kieleen.

Murre hukkui Tampereella, mutta löytyi Berliinistä

Peura lähti pohjoisesta Tampereelle 19-vuotiaana, aluksi työhön ja sitten yliopistoon opiskelemaan germaanista filologiaa, tiedotusoppia ja draamaa. Saksanlaitokselle hän päätyi liikoja miettimättä, koska oli ollut koulussa hyvä kielissä ja koska äiti oli saksan opettaja. Etelässä piti heti päästä eroon kiusallista huomiota herättävästä murteesta. Peura halusi nuoren ihmisen epävarmuudella sulautua ympäristöönsä, mutta murteen hylkäämisellä ei ollut toivottuja seurauksia. Hän on myöhemmin analysoinut tilannetta Kaltio-lehdessä (1/2004): ”Minulla ei ole mitään keinoja selviytyä. Olen menettänyt kävelykeppini, kieleni. Ilman kieltä minä en ole mitään.”

Peura jatkoi sitkeästi opiskelua, vaikka ei tuntenut alaa omakseen: saksan kieliopin pänttääminen ahdisti, mutta käännöstehtävät toivat jonkinlaista tyydytystä. Kolmantena opiskeluvuotenaan Peura lähti Berliiniin opiskelemaan teatteritiedettä ja journalistiikkaa. Vaihto-opiskelun alku oli suorastaan traumaattinen, Peura joutui tilanteeseen jossa kaikki kielet katosivat: ”Minulla oli kamalat suorituspaineet saksan kanssa. Kielitaitoni oli vahva, mutta vaadin itseltäni täydellisyyttä. En voinut tehdä virheitä ja niiden pelossa en uskaltanut mennä yliopistolle ollenkaan.”

Peura asui yhdessä toisten suomalaisopiskelijoiden kanssa. Yhteisö muodosti vieraassa maassa turvaverkon, mutta toisaalta myös pahensi tilannetta: umpisaksalaisessa ympäristössä saksa olisi ollut pakko ottaa käyttöön jo aikaisemmin. Ajan kuluessa tilanne helpottui, vaikka opintosuorituksia ei juuri kertynyt. Peura viihtyi Berliinissä niin hyvin, että jäi sinne vaihto-opiskeluajan jälkeen tekemään hanttihommia. ”Se oli sellaista heilumista vailla suuntaa. Kotiin oli palattava jo muutaman kuukauden kuluttua, kun rahat loppuivat.”

Yllättävää kyllä, Berliinissä alkoivat oman murteen piirteet palata äidinkieleen. ”Siellä kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miten puhuin suomea. Olin täysin hukassa, oli pakko palata taaksepäin ja hakea turvaa siitä mikä on lähinnä. Muistan murteen puhumisen aivan fyysisenä kokemuksena – miten jännitykset laukesivat, miten helpottavalta se tuntui.”

Oma tie löytyy

Berliinistä Peura palasi vielä yliopistoon, mutta pian oli selvää, että saksan opinnot olivat tiensä päässä. Hän pääsi teatterikorkeakouluun dramaturgilinjalle 29-vuotiaana. ”Tunsin ensimmäistä kertaa, että olen löytänyt paikkani, että tämä on juuri sellainen korkeakoulu jossa haluan opiskella.” Tässä vaiheessa muutkin haaveet alkoivat toteutua: ensimmäiselle romaanille löytyi kustantaja. ”Silloin kirjoittamisesta tuli minulle ammatti ja sitä se on ollut siitä lähtien.”

Peura on kirjoittanut lapsesta saakka, ensimmäinen romaaniyritelmä oli työn alla 14-vuotiaana. Koulussa ainekirjoitus oli lempiaineita ja lukioiän tärkeisiin kokemuksiin kuuluu työskentely paikallislehden toimituksessa. Tampereen vuosina hän oli mukana harrastelijavoimin toimivassa Legioona-teatterissa, jolle mm. kirjoitti näytelmiä. Peura kirjoitti koko ajan myös Saksassa ollessaan.

Reilusti parikymppisenä Peura alkoi lähettää tekstejään kustantajille, mutta aluksi ne palautettiin keskeneräisinä. ”En tajunnut, että tekstejä piti työstää. Sitten aloin kirjoittaa määrätietoisesti. Annoin tekstejäni luettavaksi, hain palautetta ja kirjoitin uudestaan.”

Ensimmäisen romaanin ilmestyessä Peura oli 31-vuotias. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen ja henkilöt puhuvat paikallista murretta. Oma murre löytyi osaksi kirjallista työkalupakkia teatterikorkeakoulun pääsykokeessa, jossa Peura alkoi kirjoittaa sitä hetken mielijohteesta ”Tajusin, että nythän tämä kulkee aivan loistavasti.”

Ammattikirjailijan työ vaatii säännöllisyyttä

Peura on asettunut perheineen Porvooseen. Hänellä on kaksi lasta, esikoinen on koulussa ja nuorimmainen vielä kotihoidossa. Peura kirjoittaa illalla, kun päivätöissä käyvä puoliso ottaa lapset hoitaakseen. Tällä hetkellä tekeillä on romaani, näytelmä ja lasten näytelmä. Työskentely on kurinalaista ja Peura puhuu jatkuvuuden välttämättömyydestä: ”Intensiivistä kirjoittamista jaksaa tehdä kolmisen tuntia illassa. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää tietää, että työtä voi jatkaa seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä.”

Opinnot teatterikorkeakoulussa ovat loppusuoralla ja Peura uskoo valmistuvansa tämän vuoden kuluessa. Dramaturgin ja kirjailijan ammatit kulkevat hyvin rinnakkain, vaikka Peura sanookin pääpainon omalla kohdallaan olevan taiteellisessa työssä. ”En voisi olla sellainen dramaturgi, joka vain lukee toisten tekstejä ja suunnittelee ohjelmistoja teatterille. Suomessa koulutus tähtää siihen, että dramaturgit kirjoittavat omiakin tekstejä. Kirjoitan romaaneja, näytelmiä, mahdollisesti elokuvakäsikirjoituksia. Voin kuvitella myös opettavani kirjoittamista, mutta en juuri nyt, koska perhe tarvitsee aikaani.”

Joskus Peura leikittelee ajatuksella, että tekisi loppuun kesken jääneet saksan opintonsa. Vaihto-opiskelun aikana saksa alkoi elää myös fiktiona ja vieraan kielen hallitseminen fiktion välineenä kiinnostaa. ”Mutta toisaalta pelkkä ajatuskin kielioppikirjoista alkaa väsyttää!”