Oppimisen monet kasvot

Kasvatuksen maailma on muutoksessa – nuoret oppivat elämässään tarpeellisia taitoja yhä useammin myös muualla kuin koulussa. Miten eroavat toisistaan formaali, non-formaali ja informaali oppiminen? Ja millaisia oppimisen areenoja koululuokan ulkopuolella sitten avautuu? Tutkija Tomi Kiilakoski raottaa Campuksen lukijoille oppimisen monia muotoja.

On asioita, joita emme vielä osaa. On asioita, jotka joudumme unohtamaan. Toisia asioita emme näe opettelun arvoiseksi. Joihinkin asioihin emme tajua kiinnittää huomiota. Kykymme oppia säätelee, missä määrin osaamme erottaa nämä asiat toisistaan.

Kasvatuksen maailma on muotoutumassa uudenlaiseksi. Perinteisten kasvattajien, vanhempien ja koulun, merkitys on vähentynyt. Aiemmin koululla oli yksinoikeus oppimiseen, nyttemmin monet muut kasvattajat ovat vallanneet alaa, joka sille aiemmin kuului. Koulun tilalle ja oheen on muodostunut joukko oppimisen areenoita, joilla monet merkitykselliset taidot opitaan.

Oppimisessa yksilö jäsentää maailmaansa oman toimintansa kannalta mielekkäiksi osasiksi. Keskeisimpiä haasteita nykyelämässä on saada muuttuvista ympäristöistä selkoa ja kyetä elämään niissä omaa hyvää elämäänsä. Tietoa, informaatiota ja suoranaista hälyä on tarjolla sieltä sun täältä. Yhä useammat tiedon kanavat ovat tarjolla yhä nuoremmille. Nuorten maailmaan tunkeutuu yhä uusia toimijoita. On korostettu, että lisääntyneen tiedon takia oppimista ei voi rajoittaa vain yhteen paikkaan. Tämä on herätellyt kysymään, kuinka monin tavoin opimme.

Oppimisen lajit

Oppiminen on perustava inhimillinen toiminto. Opimme koko ajan ja läpi elämämme sekä ihmisyksilöinä että lajina. Pahinkaan hirmuhallitsija ei kykene lopettamaan ihmisten oppimista. Osa oppimisesta on tiukan kontrolloitua, osa pikemmin muun toiminnan ohella syntynyt hauska sivutuote.

Usein oppimisesta puhutaan ikäänkuin sitä tapahtuisi vain koulutusjärjestelmän puitteissa. Koulutusjärjestelmä ulottuu esikoulusta yliopistoihin. Näissä paikoissa tapahtuvaa oppimista kutsutaan formaaliksi oppimiseksi. Sujuvampi suomenkielinen ilmaus on muodollinen oppiminen. Sana kiinnittää huomiota siihen, että oppimisen muoto ja usein sisältökin on tarkoin rajattu. Oppiminen nojautuu ennaltalaadittuun opetussuunnitelmaan. Sille on luonteenomaista, että se on sidottu aikaan ja paikkaan. Oppimista säätelee ennalta-asetettu arvojärjestys. Opettajilla on enemmän valtaa kuin oppilailla. Oppinen tunnustetaan usein todistuksella, jossa määritellään, mitä ja minkälaisin arvosanoin on opittu.

Muodollisen koulutuksen ulkopuolella on paljon toimintaa, joka on organisoitua. Työpaikkakoulutus, seurakunnan isosien koulutus ja järjestöjen koulutus ovat esimerkkejä non-formaalista eli epämuodollisesta oppimisesta. Toisinaan saatetaan puhua kansalaisoppimisesta. Tälle oppimisen lajille on luonteenomaista, että se on järjestettyä toimintaa, jossa ei useinkaan jaeta todistuksia. Opetussuunnitelma on väljä. Siinä tähdätään jonkin tietyn toiminnan oppimiseen. Usein painopiste on koululaitosta enemmän jonkin taidon oppimisessa.

Näiden kahden järjestetyn toiminnan ulkopuolella on informaali oppiminen eli arkipäivän oppiminen. Toisinaan puhutaan myös satunnaisoppimisesta. Tällöin oppiminen tapahtuu usein huomaamattomasti, jonkin toisen toiminnan tuotteena. Tietokonepelejä pelatessa tulee oppineeksi englantia. Urheiluseurassa oppii ryhmätaitoja. Toisinaan väitetään, että nyky-yhteiskunnassa oppimista on entistä hankalampi kontrolloida. Ei voida ennaltakäsin määrittää, minkälainen oppiminen on tärkeätä. Sivutuotteena syntyneet taidot nousevatkin suureen asemaan.

Oppimisen kirjo

Monet kriitikot ovat arvostelleet kouluoppimista. Heidän mukaansa se on usein tehotonta. Totta onkin, että koulun ulkopuolella oppimisessa ihmisillä on monesti suurempi motivaatio. Motivaation myötä oppimistulokset paranevat.

Koulun ulkopuolisen oppimisen paikkoja on lukemattomia. Ne ulottuvat populaarikulttuurista tietoverkkoihin, virtuaalisesta kanssakäymisestä kasvokkaisiin yhteistyöprojekteihin.

Monet arkipäiväiset toiminnot opettavat ihmisiä. Tv-ohjelmat, elokuvat, tietokonepelit ja muut kulttuurituotteet opettavat ihmisille paitsi tietoja ja taitoja, myös siirtävät asenteita ja arvostuksia. On väitetty, että esimerkiksi monikulttuurisuuden suhteen elokuvat ja tv kasvattavat nykynuorisoa kaikkein eniten. Monikaan ei tunne lähipiirissään aasilaistaustaisia nuoria tai arabeja, mutta näkee heitä viikottain televisiossa. Nämä roolimallit kasvattavat ja muokkaavat näkemyksiä.

Tietoverkot muodostavat keskeisen ympäristön, jossa eri asioita opitaan. Niissä on vertaistukiryhmiä, joissa voi oppia parantumaan seksuaalisesta ahdistelusta kärsityistä vaivoista, saamaan tukea omalle minuudelleen tai rakentamaan pommin. Etenkin nuorille tietoverkko muodostaa ehtymättömän oppimisen paikan, sekä hyvässä että pahassa.

Erityisen tärkeän oppimisen areenan muodostavat erilaiset yhteistoiminnan muodot, joissa on mahdollisuus toimia saman ikäryhmän kanssa keskenään. Koulun edustaman kurin ja kontrollin ulkopuolella aukeaa laaja kulttuurinen maisema, jossa on mahdollista kokeilla erilaisia identiteettejä ja suhtautumistapoja. Erityisesti itselle vieraiden kulttuurien kohtaaminen on nähty keskeiseksi. Tämän tuottama oppiminen menee syvälle omien uskomusten rakenteisiin. Se pakottaa kysymään, mitkä toimintamallit omassa kulttuurissamme ovat hyviä ja mitä ehkä kannattaisi muuttaa.

Nyky-yhteiskunnassa kansalaisuus edellyttää yhteistyötaitoja, halua liikkua monissa ympäristöissä sekä kykyä reagoida muutokseen. Tämän takia myös oppimisen ympäristöjen tulisi monipuolistua. Luokkahuonetta tarvitaan, mutta sen ulkopuolinen maailma muotoutuu yhä keskeisemmäksi oppimisen tyyssijaksi.

Tomi Kiilakoski on tutkinut nuorten osallisuutta, kriittistä kasvatusta sekä kulttuurifilosofiaa sekä kouluttanut opettajia ja yhteisöpedagogeja. Hän ei lakkaa hämmästelemästä oppimisen rikkautta eikä sitä, kuinka monin tavoin ihmiset kasvattavat toisiaan ja itseään.