Näkökulmia EU:n laajenemiseen

EU:n laajeneminen on osa eurooppalaisen järjestelmän uudelleen rakentumista. Sekä vanhojen että uusien jäsenmaiden kansalaisille laajeneminen on myyty rauhanprojektina ja elintason nousuna. Tosiasiassa laajeneminen on paljon monimuotoisempi ongelma, vaikka se jo Rooman sopimuksen perusteella voidaan nähdä väistämättömänä prosessina. Rooman sopimus vuodelta 1957 jätti silloisten kuutosten ovet avoimiksi kaikille demokraattisille eurooppalaisille valtioille.

Laajenemiseen kytkeytyy läheisesti kysymys siitä, millaista Eurooppaa kukin haluaa rakentaa. Englanti on varmasti ollut kaikkein haluttomin integraation syventämiseen ja sitä kautta mahdollisesti suvereenisuuden siirtämiseen valtioilta EU:n ylikansallisille instituutioille. Siksi Englannin pirtaan on sopinut EU:n laajentaminen, koska se asettaa esteitä syvenemiselle.

Laajenemisen ongelmat tulevat varmasti esiin EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä. Yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on puolestaan edellytetty EU:n kansainvälisen painoarvon vahvistamiseksi. Samalla on kuitenkin todettava, että tällä alueella tullaan kansallisen suvereniteetin ytimeen. Ja monet EU:n jäsenmaat ovat haluttomia luovuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa päätösvaltaa valtioilta EU:lle.

Laajeneminen siirtää EU:n vahvistamisen kansainvälisenä toimijana jonnekin tulevaisuuteen, vaikka EU:lle saataisiinkin hyväksyttyä uusi perustuslakisopimus. Tämä näkökulma on perusteltavissa uusien jäsenmaiden suhtautumisella Venäjään ja Venäjän näkemisenä merkittävänä turvallisuuspoliittisena uhkana. Useille EU:n vanhoille jäsenmaille Venäjä luonnonvaroineen ja markkinoineen on pikemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Uusille jäsenmaille EU ei tule olemaan turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Ne katsovat, että turvallisuustakuun Venäjän uhkaa vastaan voivat antaa vain Nato ja sen takana Yhdysvallat. Siksi EU:n uudet jäsenet tulevat olemaan Englannin rinnalla vahvasti atlanttiseen yhteistyöhön suuntautuneita. Tämä voi viedä EU:ta lähemmäksi Natoa. Mutta samalla se nostaa esiin ristiriidan Natoon ja Yhdysvaltain politiikkaan kriittisesti suhtautuvien maiden kanssa. Siksi EU:n voi olla entistä vaikeampi löytää mitään yhteistä poliittista linjaa Kosovon, Irakin tai muiden vastaavien kriisien yhteydessä. Juuri tässä mielessä laajeneminen kaivaa pohjaa integraation syvenemisen alta.

Päätöksenteko EU:ssa voi muutenkin laajentumisen myötä hankaloitua, vaikka tätä onkin etukäteen pyritty välttämään tuomalla uusia asioita enemmistöpäätöksen piiriin. Kun kaikessa päätöksenteossa ei tarvitse edellyttää konsensusta on helpompi saada aikaan päätöksiä, mutta samalla syntyy mahdollisuus, että päätöksiä vastustaneet maat käytännössä irtautuvat päätöksestä ja seurauksena on loppujen lopuksi erilaisten kerrosten ja kehien EU. Näinhän jo todellisuudessa on muun muassa Schengen sopimuksen ja euron suhteen. Ja tällaista suuntausta tukee erilaisten poikkeussäädösten luominen estämään uusien jäsenmaiden kansalaisten vapaata liikkuvuutta erityisesti työnhaun suhteen unionin alueella.