Suomalaista elokuvaa Arkangelissa:
opetusvierailu Pomorin yliopistoon

Turkulainen kollegani kysäisi loppuvuodesta 2005, lähtisinkö hänen puolestaan luennoimaan suomalaisen elokuvan historiasta Pomorin yliopistoon Arkangeliin, ”sinä kun olet jo valmiiksi sillä suunnalla”. En aluksi suhtautunut pyyntöön täydellä vakavuudella – olinhan ehtinyt viettää kylliksi aikaa Oulun yliopistossa huomatakseni, etteivät kaikki Tampereen pohjoispuoleiset paikat sijaitse ihan vierekkäin. Osoittautuikin, että Arkangeliin pääsi nopeammin ja halvemmalla Turusta kuin Oulusta. Enemmän kummastusta herätti kuitenkin kysymyksen varsinainen sisältö: kuka Arkangelissa haluaisi tietää mitään suomalaisesta elokuvasta, ja miksi?

Epäilys osoittautui katteettomaksi. Arkangelin monialaisella Pomorin yliopistolla on monenlaista yhteistyötä Pohjoismaiden kanssa, ja yksi yhteistyön muodoista on Suomen kielen ja kulttuurin opintokokonaisuus humanistisen tiedekunnan kielten laitoksella. Valtaosa opiskelijoista lukee pääaineenaan kieliä, lähinnä englantia, ja opintokokonaisuudella on oma lehtori, Soile Lähdeaho, joka vastaa suomenopetuksesta. Hänellä on silloin tällöin mahdollisuus saada CIMOn tuella yliopistolle suomalaisia erityisalojen opettajia laventamaan näköalaa kulttuurin eri alueille. Maaliskuussa 2006 oli elokuvan vuoro.

Sotapropagandasta Kaurismäkeen

Kahdentoista tunnin opetuksen suunnitteluun sain verrattain vapaat kädet. Päätavoitteena oli toki tarjota tietoa suomalaisesta elokuvasta ja kulttuurista. Toisaalta toiveena oli löytää riittävästi kosketuspintaa opiskelijoille tuttuihin ilmiöihin, jotta aiheet herättäisivät mielenkiintoa eivätkä jäisi pelkäksi kulttuurimainonnaksi. Päädyimme erillisiin teemakokonaisuuksiin, joihin kuuluivat esimerkiksi venäläiset suomalaisessa elokuvassa, suomalaisen elokuvan nuorisokuva sekä Aki Kaurismäki ja uusi suomalainen elokuva.

Ensimmäisellä teemalla tähtäsin totta puhuen lievään shokkiefektiin, jolla uskoin saavani opiskelijoiden ajatukset liikkeelle: esitin näytteitä – tietysti historiallista kontekstia vasten pohjustettuina – kaikkein räikeimmistä ja propagandistisimmista venäläis- ja neuvostokarikatyyreistä, joita suomalainen elokuva tuotti 1930-luvun lopulla ja sotavuosina. Opiskelijat eivät kuitenkaan suostuneet provosoitumaan, vaan ottivat näkemänsä vastaan huvittuneen analyyttisesti: lipevät ja tarkoituksellista siansaksaa mongertavat kasakat ja bolsevikkivakoojat tuntuivat – onneksi – niin kaukaisilta, etteivät ne osanneet nykynuorisoa loukata. Kiinnostava ristiriita nousi kuitenkin esille siitä, että valtaosa suomalaisen elokuvan bolsevikkihahmoista on samalla ilmirasistisia juutalaiskarikatyyrejä. Opiskelijat tunnistivat juutalaishahmot myös venäläisestä kulttuurista – antisemitistinen kuvasto on varsin kansainvälistä – mutta muistuttivat, että vastaavat hahmot ovat (Neuvosto-)Venäjälläkin yleensä saaneet edustaa jotakin vierasta ja ulkopuolista. Länsi-Euroopassa tuttu tapa yhdistää venäläisyys, juutalaisuus ja bolsevismi toisiinsa asettui siis uudenlaiseen valoon.

Nuorisoelokuvan historian kartoittamisessa törmäsin kenties odottamattomimpaan haasteeseen, kun pelkkä vetoaminen Beatlesiin, hippiliikkeeseen tai punk-rockiin ei yhtäkkiä riittänytkään paikantamaan ja ajoittamaan ilmiötä. Tässäkin luennoitsija sai terveen muistutuksen siitä, että näkökulman vaihtaminen kyseenalaistaa joskus mukavalla tavalla omiakin kulttuurisia itsestäänselvyyksiä. Elokuvanäytteiden katselu opiskelijoiden kanssa muistutti konkreettisella tavalla, että koko ”nuorison” käsite on paitsi verrattain uusi myös hyvin kulttuurisidonnainen: nuoriso on (neuvosto)venäläisessä lähimenneisyydessä merkinnyt melko lailla erilaisia asioita kuin Länsi-Euroopassa.

Kaurismäki-teema oli mukana ennen muuta siksi, että Aki Kaurismäen elokuvat näyttävät herättävän mielenkiintoa, keskustelua ja hilpeyttä missä hyvänsä niitä esitetäänkin. Elokuvien kautta avautuikin näkökulmia kansallisiin kliseisiin ja stereotypioihin kuten synkkyyteen, jurouteen, melankoliaan ja kommunikaatiovaikeuksiin. Kiinnostavasti opiskelijat tunnistivat monia näistä piirteistä myös venäläistyypittelyssä. Erityisen lämpimästi otettiin vastaan elokuva Leningrad Cowboys Go America, jossa siperialainen rockyhtye lähtee valloittamaan Amerikkaa balalaikkahumpallaan.


Kaupungikuvasta jäi mieleen erityisesti tämä huojuva talo

Yli kieli- ja kulttuurikuilujen

Venäjää taitamattomana jouduin luennoimaan englanniksi, mutta lehtorin harkinnan mukaan keskustelua käytiin myös suomeksi. Lehtorin läsnäolo luennoilla oli muutenkin suureksi avuksi: välillä tarvittiin tulkkia, välillä lehtori sai parhaan taitonsa mukaan auttaa ylittämään kulttuurikuiluja. Valtaosa kuulijoista oli alkuvaiheen opiskelijoita ja aluksi keskustelu tuntui lähtevän liikkeelle melko varovasti. Pian osoittautui, ettei kyse ollut suinkaan kielitaidon puutteesta: useimmat puhuivat varsin sujuvaa englantia ja ymmärsivät yllättävän hyvin jo suomeakin. Lehtorin tulkinnan mukaan selitys piileekin kielenopetuksen traditiossa, jossa voimakas oikeakielisyyden painottaminen saa opiskelijat aristelemaan puhumista. Satunnaisen matkailijan korvaan pisti myös se, että vieraita kieliä ei päivittäisessä elämässä helposti kuule, kun esimerkiksi kaikki elokuvat ja televisio-ohjelmat on jälkiäänitetty venäjäksi.

Kieli- sen enempää kuin kulttuurikuilutkaan eivät onneksi osoittautuneet ylittämättömiksi: opetuspäivien kuluessa keskustelu vilkastui, ja varsinaisten oppituntien päätteeksi järjestettiin vapaamuotoisempi keskustelutilaisuus, jossa puhuttiin pääosin suomea. Aiheina olivat esimerkiksi opiskelun ja opiskelijaelämän erot Suomessa ja Venäjällä, venäläiset elokuvat ja televisio-ohjelmat, Suomen presidentinvaalit ja Vienan Karjalan rajat. Opetuksen ohella minulle jäi kohtuullisesti aikaa tutustua myös Pomorin yliopiston muihin osiin ja Arkangelin kaupunkiin, joka antoi itsestään eteläisempiin suurkaupunkeihin verrattuna ystävällisen ja kiireettömän kuvan. Laajojen puutaloalueiden ohella erikoisimman vaikutuksen teki rakennushistoriallinen kuriositeetti: 38 metriä korkea, tornimainen ja tuulessa huojuva puurakenteinen omakotitalo.