Saako stereotyypeillä leikkiä?

Arkinen katse hahmottaa maailmaa kaavamaisten mielikuvien läpi. Niitä kutsutaan stereotyypeiksi. Todellisuutta määritellään, jäsennetään ja arvotetaan niiden avulla ja ehdoilla.

Kulttuurisia tai etnisiä stereotyyppejä pidetään usein paitsi vähättelevinä myös halventavina. Tietenkään ne eivät tee oikeutta kulttuurien monimutkaisuudelle, mutta toisaalta voi kysyä, tulisimmeko toimeen ilman minkäänlaisia yleiskuvia erilaisista kulttuureista. Ehkä ihmisen käsityskyky edellyttää jonkinasteisia yksinkertaistuksia myös ihmisryhmistä puhuttaessa, ja ehkä keskinäinen kanssakäyminen vaatii tunnistettavia stereotyyppejä.

Luulisin ihmisten ymmärtävän stereotyyppien likiarvoisuuden. Kukaan tuskin uskoo, että Espanjassa kaikki asiat tehdään manyana, huomenna, mutta käsite antaa jonkinlaisen yleistuntuman siitä, että Espanjassa ei kannata odottaa samanlaista säntillisyyttä asioiden hoidossa kuin vaikkapa Saksassa. Toisaalta, vaikka saksalaiset ovatkin tunnettuja täsmällisyydestään, Saksassakaan ei pidä junalla matkustaessa suunnitella junanvaihtoja liian tiukoiksi.

* * *

Pahimmillaan stereotyypit toimivat rasistisina leimasimina. Stereotyyppiset käsitykset tuottavat jonkin ryhmän kesken yksimielisyyttä siitä, millaisia jonkin toisen ryhmän ihmiset ovat, ja jähmettävät sitten nuo piirteet pysyviksi, kiinteiksi ominaisuuksiksi.

Ongelmallisiksi stereotyyppeihin perustuvan ajattelun tekee se, että me valikoimme tietoa ennakkokäsitystemme mukaisesti. Jos tapaamme vaikkapa temperamenttisen espanjalaisen, pidämme häntä tyypillisenä espanjalaisena, ja ennakkoluulomme vahvistuu. Jos taas tapaamme hillityn espanjalaisen, emme ajattele häntä kansallisuutensa edustajana vaan yksilönä.

Samalla tavoin esimerkiksi uutiskuvat mielenosoituksissa melskaavista arabeista vahvistavat käsitystämme arabien kiihkomielisyydestä, kun taas kohtaamamme maltillinen ja harkitsevainen arabi on kuin säännön vahvistava poikkeus.

* * *

Voisi kuitenkin olla hyödyllistä pohtia myös sitä, mihin stereotyypittelyä tarvitaan. Ajatellaanpa vaikka suomalaisten keskinäisiä eroja. Meillä on koko joukko vakiintuneita käsityksiä suomalaisten heimoluonteista: hämäläiset ovat hitaita, pohjalaiset jääriä, savolaiset sukkelia ja karjalaiset iloisia. Me tiedämme kuitenkin aivan hyvin, että on olemassa myös nopeita hämäläisiä, periksi antavia pohjalaisia, jähmeitä savolaisia ja melankolisia karjalaisia.

Stereotyypit tarjoavat ikään kuin yhteisen keskustelualustan: kaikki tamperelaiset ovat heti mukana, kun edes vihjaan siihen suuntaan, että Turku on aika outo paikka. Kyse on siis leikistä, jossa kukaan ei ole ihan tosissaan. Näin käytettynä stereotyypit auttavat kommunikoimaan, löytämään sen pienimmän yhteisen nimittäjän, jonka ympärille voi yrittää viritellä keskustelua. Jos meitä tamperelaisia ei muu yhdistä niin ainakin epäluulo turkulaisia kohtaan.

Ehkä stereotyypeillä leikittely voi auttaa tutustumisessa. On palkitsevaa havaita, etteivät ihmiset mahdukaan stereotyyppinsä raameihin.

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden lehtori Turun yliopistossa. Hän on tänä keväänä julkaissut teoksen Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta (Teos 2008).