”Vasta Suomessa ymmärsin kuinka kiinalainen olen”

”Minulla on erilainen tausta ja tyyli - aluksi mietin, että hyväksytäänkö se Suomessa”, kertoo graafinen suunnittelija Xiao Hong Kong. ”Mutta ymmärsin, että juuri erilaisuus voi olla minun valttikorttini.” Keväällä 2003 julkaistiin Suomessa kirjan Red veil, white gown, jossa Xiao kertoo omaa tarinaansa elämästä kahdessa erilaisessa kulttuurissa, Suomessa ja Kiinassa. Tyyli on otettu vastaan hyvin.

Xiao Hong Kong on Singaporessa asuva 34-vuotias kiinalainen graafinen suunnittelija, joka vuosina 1996-2001 suoritti maisteritutkinnon Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä. Tänä vuonna julkaistu Red Veil, White Gown - Finnish-Chinese Culture Exchange Project -kirja pohjautuu Xiaon Taideteollisen korkeakoulun lopputyöhön, jossa hän halusi yhdistää graafisen suunnittelun ja valokuvauksen. ”Kirja on designiltaan kehittyneempi versio siitä, materiaali on sama. Kirjassa on minun elämäntarinani viiden vuoden ajalta”, toteaa Xiao.

Positiivinen vaaleanpunaisen prosessi

Red Veil, White Gown on mielenkiintoinen ja kiehtova, otteeltaan hyvin henkilökohtainen teos. Xiao paljastaakin, ettei voisi kertoa siinä olevista asioista muille kasvokkain. ”Kirja on myös vuorovaikutusta itseni kanssa”, hän toteaa. Jo kirjan kansiratkaisu on symbolisesti vahva, lukijan kannanottoa vaativa, sillä sisältö on repäisyliuskalla sinetöity. ”Lukijan on tehtävä päätös ja revittävä kirja auki, sitten hän voi astua minun maailmaani”, toteaa Xiao.


Red veil, white gown

Kirjan nimi ja vaaleanpunaiseksi sävytetty kansikuva symboloivat kahden erilaisen kulttuurin vuorovaikutusta. Kiinassa punainen on onnen ja menestyksen väri, valkoinen taas surun. ”Ennen kuin länsimainen täysin valkoinen hääpuku tuli Kiinassa laajemmin hyväksytyksi traditionaalisen punaisen puvun asemesta, niin monet morsiamet pukeutuivat vaaleanpunaisiin”, kertoo Xiao. ”Vaaleanpunainen on positiivinen väri, se ilmaisee prosessia, missä ihminen sisäistää uusia asioita.”

Kirja rakentuu kokonaan Xiaon omasta materiaalista, jonka kautta hän päästää lukijan tutustumaan itseensä, perheeseensä ja kiinalaisen arkipäivän pieniin yksityiskohtiin, joissa heijastuu maassa käynnissä oleva muutosprosessi. Lisäksi teos avaa yhden näkökulman siihen, miten täysin toisenlaisesta kulttuurista tuleva ihminen kokee suomalaisen elämänmuodon. Mukana on sekä Suomessa että Kiinassa otettuja valokuvia, päiväkirjamerkintöjä, perhetarinoita ja vanhempien kirjeitä. ”Valokuvat ovat kuitenkin pääosassa. Kirjoittaminen teki minut hieman epävarmaksi, sillä englanti ei ole äidinkieleni. Sitten ajattelin, että se on minun englantiani ja kertoakseni tarinani minun on käytettävä juuri sitä. Sen avulla päästän lukijan lähelle itseäni”, Xiao kerää auki teoksen syntyvaiheita. ”Uskon vilpittömyyden voimaan.”

Raha ja kieli ratkaisivat

Xiaon saapuminen vuonna 1996 Suomeen liittyy englanninkieliseen opetustarjontaan ja opetuksen maksuttomuuteen. ”Halusin opiskella lisää graafista suunnittelua ja nähdä maailmaa Kiinan ulkopuolella, en ollut aiemmin käynyt ulkomailla. Halusin tutustua uusiin ihmisiin, elämäntapoihin, arvoihin ja kulttuureihin.” Lopullisen valinnan Xiao teki USA:n ja Suomen välillä. USA:ssa hänet oli jo hyväksytty kahteen yliopistoon, mutta apurahojenkin kanssa opiskelu olisi tullut siellä liian kalliiksi, joten hän käänsi katseensa Eurooppaan.

”Raha ja kieli olivat kaksi opiskelupaikan valinnassani tärkeätä asiaa. Hankin tietoa Skandinavian maista, mutta silloin vain Suomessa, Taideteollisessa korkeakoulussa oli graafisen suunnittelun maisteritason opetusta englanniksi”, kertoo Xiao. Suomi oli hänelle entuudestaan tuttu vain lähetystöstä saadun materiaalin ja maantiedon kurssikirjan perusteella. ”Kirjan kuvista muistin, että maisemat olivat kauniita, oli järviä - ja ajattelin, että juomavesi ei tulisi koskaan olemaan Suomessa ongelma. Tiesin myös, että Suomi oli kehittynyt maa, tiesin telakat ja paperin valmistuksen”, Xiao muistelee. ”Luin myös, että suomalaiset ovat ujoja. Se on totta, aluksi se oli ihan ongelma.” Äiti oli tyytyväinen tyttärensä valintaan ja totesi, että ”Suomi on niin turvallinen maa”.


Pekingin ooppera symboloi kirjassa kiinalaista kulttuuria. Taiteen opiskelu aloitetaan varhain.

Helpompi ja kovempi todellisuus

Ennen muuttoa Xiao kertoo olleensa innostunut, mutta myös hieman peloissaan. Päässä pyörivät lukemattomat käytännön kysymykset. Miten rahoittaa eläminen ja opiskelu, sillä Kiinassa säästetyt rahat eivät riittäisi siihen? Millaista työtä löytyisi ja miten hänen onnistuisi yhdistää tärkeimmällä sijalla oleva opiskelu ja käytännön realiteettien sanelema työ? ”Todellisuus Suomessa oli sitten monella tapaa helpompaa, mitä olin ajatellut, mutta toisaalta se oli myös kovempaa”, toteaa Xiao.

Odotettua helpommaksi elämisen Suomessa teki luonnon kauneus, hyvin organisoitu yhteiskunta ja ystävälliset, sääntöjä noudattavat ihmiset. Kanssakäyminen englanniksi osoittautui ongelmattomaksi ja ihmiset auttavaisiksi, kunhan vain itse aina muisti pyytää apua. ”Aluksi materiaalinen elämäni Suomessa oli hyvin vaatimatonta. Tein pitkiä päiviä koululla, en käynyt kahviloissa tai baareissa. Elämäni kulki koti-koulu-kirjasto -kolmiossa,” toteaa Xiao. ”Loin itselleni siten hyvin vankan perustan, miltä pohjalta minut ja työni sitten hyväksyttiin.” Hän sai graafisen suunnittelun töitä ensin koululta, vähitellen myös muualta. Vuonna 1998 saavutettu suunnittelukilpailun voitto merkitsi hyvää käännekohtaa työtilanteessa.


Suomessa Xiao kohtasi saunakulttuurin ja luonnollisen suhtautumisen Kiinassa tabuna pidettyyn alastomuuteen.

Erilaisia opetusmetodeja

Yksi kulttuurishokeista liittyi Suomen ja Kiinan erilaisiin opetusmetodeihin. ”Kiinassa opiskelu on hyvin teoreettista, Suomessa taas hyvin käytännönläheistä. Kiinassa opettaja näyttää mitä ja miten pitää tehdä, mikä tietyllä tavalla kutistaa sinun omaa persoonallisuuttasi. Toisaalta se, että oppilaan täytyy opetella kaikki ulkoa niin, että hänellä on päässään kuin oppikirja, antaa hyvän pohjan, vaikka siinä ei saa paljoa käytännön harjoitusta”, pohtii Xiao . ”Aluksi kiinalaisopiskelijat voivat sen tähden olla vähän hukassa suomalaisessa koulussa, jossa opiskelijoiden täytyy itse löytää ratkaisu annettuihin tehtäviin. Suomessa opettajan rooliin kuuluu pikemminkin kertoa oma mielipide ja antaa ehdotuksia tavoitteeseen pääsemiseksi.” Xiao toteaa, että kiinalaisessa opetuskulttuurissa opettajan mielipidettä ja näkemystä ei juurikaan voi vastustaa.” Suomessa opettajalle osoitetaan kunnioitusta eri tavalla. Kiinalainen opettaja ei olisi kovin iloinen jos sanoisin, että olen eri mieltä kuin hän. Tavat ovat erilaisia, en sano että toinen olisi toista parempi. Ne vain ovat erilaisia.”

Vapaa-ajan elämäkin oli Suomessa mukavaa, vaikka suomalaisiin opiskelijoihin ei ollutkaan kovin helppo tutustua. ”Aluksi oli vaikeata löytää juttukumppaneita. Minun täytyi aina ottaa ensimmäinen askel, ylittää silta ja osoittaa kiinnostukseni”, Xiao muistelee käytännön kohtaamistaan suomalaisen ujouden kanssa. ”Suomalaiset opiskelijat ovat kiinnostuneita tutustumaan muihin, mutta he eivät juurikaan näytä sitä.” Xiao kertoo, että ystävystyminen oli kovan työn takana, se oli pitkä ”kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse” -prosessi. Hän kuitenkin uskoo suomalaisten kanssa solmimiensa ystävyyksien kestävän loppuelämän. ”Ystäväni ovat ihania. Suomalaiset ovat rehellisiä ja heidän mielensä on puhdas. He sanovat mitä ajattelevat, ei tarvitse yhtään miettiä mitä sanojen takana on. Jos he eivät pidä jostakin, he myös sanovat sen.”

Väkivallan varjo

Suomesta Xiao löysi hyvän opetuksen, opiskeluympäristön ja ystävien lisäksi myös hollantilaisen aviomiehen, mutta hänellä on täältä myös vähemmän mukavia muistoja. Aluksi yllätti kova koti-ikävä. ”Vanhempieni kirjeet olivat alussa tukeni. Joka maanantai kiirehdin kotiin, koska tiesin, että siellä odottaisi kirje kotoa Kiinasta.” Ahdistavin kokemus oli kuitenkin se, kun hänen kimppuunsa hyökättiin eräänä aamuna koulumatkalla. ”Siihen asti kaikki oli sujunut lähes äärimmäisen hyvin. Tapaus romutti Suomesta saamani täydellisen kuvan. Minun oli niin vaikea käsittää, että tuollaisia ihmisiä oli myös Suomessa”, kertoo Xiao. Ja tapauksen muisteleminen ahdistaa yhä.

Red veil, white gown kirja alkaakin rajusti juuri tuolla muistolla pahoinpitelystä. ”Lopputyössäni sijoitin hyökkäys-muiston kirjan loppuun, mutta siitä jäi ihmisille niin paha mieli, että kirjassa nostin sen heti ensimmäiseksi”, kertoo Xiao. ”Näin he kirjan loppuun päästyään voivat todeta, että koin Suomessa paljon hyviä asioita, että minulle kävi hyvin.”

Suomen ajan annin Xiao kiteyttää sanomalla, että kiinalaisen ja suomalaisen ajattelutavan yhdistäminen antaa hänelle joustavuutta. ”Voin aina vaihtaa näkökulmaa. Enkä nyt tarkoita vain työn yhteydessä.” Hän jatkaa, että maailmassa on monia eri kulttuureita ja vaikka kaikkea ei hyväksyisikään, niin eroja tulee sietää ja myös kunnioittaa.

Ulkomailla asuessa saa uuden näkökulman myös omaan maahansa ja usein näkemys omasta kansallisuusidentiteetistä vahvistuu. Niin kävi myös Xiaolle, joka toukokuisessa Helsingissä vuonna 2003 toteaa, että ”Vasta Suomessa huomasin sen, miten kiinalainen minä olen”. Hän kaavailee vielä joskus palaavansa pidemmäksi aikaa Suomeen -väitöskirjan pariin.

Xiao Hong Kong: Red Veil, White Gown - Finnish-Chinese Culture Exchange Project. 2003. ISBN 952-91-5497-6.