Kesätöihin Chingis Khaanin synnyinseuduille

Kieltämättä sain kuulla mielenkiintoisia kommentteja ystäviltäni ja perheeltäni, kun ilmoitin lähteväni kesätöihin Mongoliaan. Valitsin IAESTE-harjoitteluuni näinkin eksoottisen kohteen, koska oma elämänfilosofiani suosii ennemmin siipien kuin juurien kasvattamista. Ajatus junamatkasta Venäjän halki Mongoliaan, parin kuukauden pysähdyksestä harjoitteluun Ulan Batoriin ja kotiinpaluusta Kiinan kautta tuntui alusta alkaen enemmän kuin houkuttelevalta. Harjoittelupaikkani oli Ulan Batorin teknillinen yliopisto; asuntoni perhemajoitus. Ohessa poimintoja nettipäiväkirjastani Campuksen lukijoille.

29.5.2004 Ulan Bator is here!

Puoli kuudelta vaunuemäntä alkaa herätellä porukkaa takomalla ovia ja huutamalla "Ulan Bator is here!". Varmistan asian katsomalla ikkunasta ulos, mutta siellä näkyy vain loputtomasti sitä kuuluisaa Mongolian aroa, joten käännän kylkeä ja yritän jatkaa unia. Kohta pian se täti kuitenkin avaa meidän hytin oven ja laittaa valot päälle, joten on aika nousta ylös.

Päivä alkoi hyvin, kun pienestä epävarmuudesta huolimatta minua oltiin asemalla vastassa. Sain kokea lievää ylemmyydentunnetta muihin vaunusta purkautuviin reppumatkalaisiin nähden, kun heitä oli vastassa vain elämöivä lauma eri hotellien, majatalojen ja taksifirmojen edustajia.

Tsevgee, paikallinen yliopisto-opettaja, jonka luona näemmä majailen, ajoi minut ei niin suuren Ulan Batorin keskustan läpi kotiinsa. Uusi kotini on ihanan neuvostovaikutteisen kolossin seitsemännessä kerroksessa. Minulle osoitettiin paikka sohvalta ja tarjottiin kuppi teetä, kuinkas muuten. Kaikki mukavuudet löytyy; kuuma vesi ja kaapelitelevisio, jonka aamutarjontaan kuuluu mm. taiji-opetusta Kiinan kanavalta. Mongolian kanava näytti vain virityskuvaa tähän aikaan.


Vuokraisäntäni Tsevgee ja pomoni Baagii

Itse työ yliopistolla oli todella helppoa ja leppoisaa. Välillä tuntui, että voisivat he enemmänkin harjoittelijoilta vaatia, mutta toisaalta homma ei kuitenkaan ollut tylsää, eivätkä paikallisetkaan näyttäneet raatavan niin paljoa. Asiaan suhtautumisessa auttoi myös se, että omat odotukseni harjoittelujaksolta kohdistuivat paljon muuhunkin kuin itse työhön. Jos olisin vain metsästänyt pätevän näköistä CV-merkintää tai kilpailukykyistä palkkaa, niin olisin varmasti jäänyt Suomeen.

31.5.2004 Ost Deutschland

Tänään pääsin tutustumaan tulevaan työpaikkaani (Mongolian University of Science and Technology: Power Engineering School). Aamupäivän ajan minua johdatettiin pitkin rapistuvan koulun käytäviä ja kerroksia tapaamaan kaikenlaisia päälliköitä, joista IAESTE vaihto-ohjelman koordinaattoria lukuun ottamatta kukaan ei puhunut englantia kuin pari sanaa.

Minulla on kuitenkin nyt oma työpiste ja tietokone käytössä ja koulun kanttiinista saa halpaa lampaanlihaa sen kaikissa eri olomuodoissa, joten eiköhän tämä tästä. Naapuripöydän herra, jonka nimi on yhtä käsittämätön, kuin kaikilla muillakin mongolialaisilla, oli aikanaan opiskellut Itä-Saksassa. Hänen kanssaan keskustelin pitkät pätkät saksaksi. Oli hauska huomata, että oma valtava saksankielentaitoni oli avuksi Mongoliassa. Se oli melkein yhtä yllättävää, kuin sekin, että paikallisessa supermarketissa myydään Valion Viola sulatejuustoa.

15.7.2004 Liian kuuma päivä työskennellä

Otsikolla en tarkoita itseäni, vaan toisen IAESTE-harjoittelijan Davidin pomoa, joka puolen päivän jälkeen lähetti viestin, ettei tule töihin lainkaan, koska ulkona on niin kuuma. Muutenkin mongolialainen työmoraali on melkoisen löysä. Riippumatta ammatista näyttää silta, että suurin osa työpäivästä käytetään seisoskeluun, jutusteluun, pasianssin peluuseen, videoiden katseluun tai muuten vain jonkun asian odotteluun. Eurooppalaisiin standardeihin nähden ainakin kaikkiin palvelualan töihin on palkattu kaksin tai kolminkertaisesti väkeä palvelun laadun silti paranematta. Esimerkiksi lähikaupassa, joka on ison R-kioskin kokoinen valintamyymälä, on aina kuusi työntekijää, joista puolet hengailee kassalla. Yksi rahastaa ja kaksi kannustaa ja pakkaa tavaroita muovikassiin. Jonon pituudesta huolimatta toista kassaa ei avata koskaan, sillä ilmeisesti sinne ei riittäisi kannustajia.

Mongolia on maana todellakin juuri niin eksoottinen, kuin olin kuvitellutkin. Etenkin matkat pääkaupungin ulkopuolelle olivat unohtumattomia. Jos suomea sanotaan harvaan asutuksi maaksi, niin Mongolia on siinä tapauksessa käytännössä asumaton, sillä sen vajaa kolme miljoonainen kansa on levittäytynyt viisi kertaa Suomen kokoiselle alueelle.




25.7.2004 Jurttia, hevosia, nomadeja, aroa, aroa, aroa...

Matkan varrelle jää satoja jurttia, vielä useampia hevosia ja tuhansia lampaita, mutta tuskin yhtään puuta tai mitään muutakaan, mikä tarjoaisi suojaa paahtavalta auringonpaisteelta. Joka suunnassa on loputtomasti vihreitä kukkuloita ja vuoria, sekä niiden välissä olevaa vihreää aroa. Useammin kuin kerran tunnistin maisemasta Windowsin oletustaustakuvan.

Pysähdymme uneliaan näköiseen taukopaikkaan, jossa on muutama jurtta ja vanhaan junanvaunuun rakennettu sekatavarakauppa vierekkäin. Tilasimme päivällistä yhdestä jurtasta. Emäntä alkoi välittömästi keittellä lammaskeittoa kuulemma samana aamuna teurastetusta lammaspolosta ja tarjosi odotellessa suolaista maitoteetä. Tee ja lammaskeitto eivät olleet mitään uutta, mutta oikea perheen asuinjurtta ruokapaikkana oli kyllä kokemus. Lapset, joista nuorimmainen ihka ilkosillaan kirmailivat ympäriinsä ja leikkivät vesisotaa.

Kahden kuukauden kokemusta on tietenkin mahdotonta supistaa kahteen konekirjoitusliuskaan, mutta sen voi sanoa, ettei minua ainakaan kaduta, että lähdin reissuun. Kaikenlaisesta eksotiikasta kiinnostuneille Mongolia on hyvä kohde niin matkailuun kuin työharjoitteluunkin, mutta liian nirppanokka ei saa olla. Itselleni tämä matka toimi oivallisena asennekasvattajana mm. siihen, miten suhtautua elämään silloin kun ympärillä ei ole ketään, jonka kanssa olisi yhteinen kieli. Ensimmäiset koitokset olivat stressaavia, mutta kaikkeen tottuu.

Matkapäiväkirja löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta >> www.hut.fi/~apoikola