Lähikuvassa Rea Brunila

Rea Brunila palasi elokuun alussa Suomeen yhdeksän Brysselin vuoden jälkeen. Takana on sukelluksia byrokratian syvimpään olemukseen ja edessä kansainvälistynyt suomalainen ammatillisen koulutuksen kenttä. Siltana toimii EU:n Leonardo da Vinci –ohjelma, jota Brunila pääsee nyt toteuttamaan Suomen kansallisesta toimistosta CIMOsta käsin.

Brunila on alkuperäiseltä koulutukseltaan restonomi ja työskennellyt pitkään ravintola-alalla. Sitten kiinnostus ihmisiä ja koulutusta kohtaan alkoi kääntää uraa uuteen suuntaan: Brunila palasi omaan opinahjoonsa Haaga Instituuttiin opettajaksi. 13 vuotta kestäneen opettajan työn ohessa hän suoritti kasvatustieteen maisterin tutkinnon, pätevöityi ammatilliseksi opettajaksi ja käväisi vielä Britanniassa hankkimassa masters-tutkinnon International Hotel Management -ohjelmasta. Myös ensimmäiset kosketukset oppilaitosten kansainväliseen yhteistyöhön ovat peräisin Haagan ajoilta.

EU:n myötä oppilaitosten yhteistyölle avautui uusia mahdollisuuksia. Päästiin mukaan Erasmukseen, mikä Brunilan kohdalla tarkoitti hanketyön lisäksi lyhyttä työperiodia CIMOssa. Varsinaisesti koulutusbyrokraatin ura käynnistyi 1995, jolloin Brunila aloitti työt Opetushallituksen Leonardo-keskuksessa. Sieltä hän siirtyi reilun vuoden jälkeen Brysseliin, ensin Leonardo da Vinci -ohjelman teknisen avun toimistoon (TAO) ja sen jälkeen komissioon Leonardo-hankkeita hallinnoivaan yksikköön ja vielä koulutuksen ja kulttuurin pääosastollekin. Vuoden mittaiseksi suunnitellusta käväisystä kasvoi 9 vuoden projekti, jossa mielenkiintoiset tehtävät seurasivat toisiaan.

Brunilan työnkuvan ytimenä olivat Leonardo ja hankehallinto, joko suoraan tai kansallisten toimistojen kautta: ”Hankkeiden neuvomista, hakemusten läpikäyntiä, valintoihin osallistumista, taloushallintoa ja maksatuksia, raporttien lukemista”, listaa Brunila. ”Olen seurannut sekä liikkuvuushankkeita että pilottiprojekteja. Desk officerina eli kansallisten toimistojen kontaktipisteenä asiaan sai laajemman näkökulman, mutta suhteet hankkeisiin jäivät etäisemmiksi. Kaikkien vuosien ajan yhteistyö Suomen Leonardon kanssa säilyi tiiviinä. Motiivit olivat vahvoja myös kotimaasta käsin, etenkin Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosina. Jo tiedonkulun vuoksi on hyvä, että pääkallonpaikalla on oma ihminen: saadaan suoraa ja välitöntä tietoa, eikä käännöksiä vasta viikkojen kuluttua.”

Byrokratialla on hyvätkin puolensa

Brunilan Brysselin kauden alkuun liittyy dramaattisiakin käänteitä: taloussotkut kaatoivat Jacque Santeurin komission, Edith Cresson joutui lähtemään koulutuksen ja kulttuurin pääosastolta ja TAO lakkautettiin. Käynnissä olleet Leonardo-hankkeet saivat pyöriä muutaman kuukauden omillaan, ennen kuin uusi komissio otti ohjat käsiinsä. Kaaoksen selvittäminen vei aikaa. ”Vastassa oli katastrofi, huoneet täynnä raportteja joita kukaan ei ollut lukenut, maksut myöhässä ja kaikki sekaisin. Sumaa oli ryhdyttävä purkamaan ja samaan aikaan piti rauhoitella hankkeiden vetäjiä, jotka olivat peloissaan, pettyneitä ja vihaisia. Jouduimme myös käsittelemään valtavan määrän valituksia.”

Komissio vastasi epäselvyyksiin tiukentamalla taloushallintoa. Ankarat ja yksityiskohtaiset säännöt kasvattivat byrokratiaa, mutta Brunila näkee asiassa myös positiiviset puolensa: ”Selkeät säännöt mahdollistavat myös läpinäkyvyyden lisääntymisen. Asioiden on oltava kunnossa viimeistä piirtoa myöten, sillä moniportaisessa organisaatiossa kontrolli on tiukkaa ja aina löytyy se virkamies, joka ei päästä epäselvältä haiskahtavaa asiaa eteenpäin.”

Komissiossa vietetyt vuodet ovat saaneet Brunilan ymmärtämään, että tietty raskaus on yksinkertaisesti ainoa tapa saada monikulttuurinen organisaatio toimimaan. ”Ei ole olemassa kevyitä ja helppoja sääntöjä, jotka erilaisista taustoista tulevat ihmiset ymmärtäisivät samalla tavalla. Siksi kaikki pitää ohjeistaa niin yksityiskohtaisesti. Mikäli tämän raskassoutuisuuden syyt ymmärtää ja hyväksyy, niin komissio on hyvä toimintaympäristö, jossa voi oppia paljon. Jos haluaa olla notkeasti luova koko ajan ja tehdä itsenäisiä päätöksiä nopeasti, voi muualla olla helpompaa.”

Mittelyä sosiaalisilla pelikentillä

Brunilan omaa alkutaivalta komissiossa vaikeutti se, ettei hän osannut ranskaa: ”Haagan ajoilta gastronomiset termit olivat hanskassa, mistä oli sinänsä iloa Brysselin ravintoloissa. Mutta ranskankielisessä työympäristössä olin ulkopuolinen sekä ammatillisessa mielessä että sosiaalisesti. Esimerkiksi kokouksissa sai puhua englantia, mutta vastaavasti muilla oli oikeus puhua ranskaa, ja siinä sitä oltiin. Kun vielä ’höpöttelykieli’ oli ranska, tunsin jääväni paljosta paitsi. Kieli oli pakko oppia, ei siinä ollut vaihtoehtoja.”

Komissiolle on tyypillistä se, että töitä paiskitaan paljon ja työpäivät venyvät pitkälle iltaan. Toisaalta niitä katkotaan mukavilla lounailla, jotka muodostavat tärkeän pelikentän erilaisille sosiaalisille verkostoille. ”Useinkin syödään nykyisten ja entisten kollegojen tai erilaisten sidosryhmien edustajien kanssa. Brysselin EU-alueella toimii esimerkiksi suomalaisia aluetoimistoja, joiden henkilöstöä voi tavata juuri lounasaikaan.”

Pitkät työpäivät verottavat vapaa-aikaa, jolloin harrastuksille on tilaisuuksia lähinnä viikonloppuisin. Belgian Suomi-klubi, joka kokoaa yhteen paikallisia suomalaisia, on omalta osaltaan auttanut Brunilaa tutustumaan maahan ja sen kulttuuriin. Brysselin kauniit puistot ja metsät houkuttelevat ulkoilemaan. Vuosien myötä kaupunki on tullut tutuksi myös pintaa syvemmältä. ”Bryssel on Euroopan kosmopoliittisin kaupunki, sillä kansainväliset organisaatiot muodostavat tärkeän osan sen ilmapiiriä. Viehättävimmät kaupunginosat toreineen ja kahviloineen löytyvät kuitenkin EU-alueen ulkopuolelta. Kaupunki on suomalaisen mittapuun mukaan sopivan kokoinen ja helposti hallittavissa. Paljon saa irti pelkästään vaeltelemalla sen kaduilla. Entiseen elämääni hotelli- ja ravintola-alalla liittyen täytyy sanoa, että olen ottanut kaiken mahdollisen irti paikallisesta ravintolamaailmasta: onhan hyvin syöminen olennainen osa belgialaista kulttuuria!”

Suomalainen näkökulma hankehallintoon

Yhdeksän Brysselin vuoden jälkeen Brunila on palannut juurilleen: työt Leonardo da Vinci -ohjelman kansallisessa toimistossa – joka nyt on Opetushallituksen sijaan CIMO – alkoivat elokuun alussa. Odotukset työskentelystä kotimaan kamaralla ovat korkealla. Ammatillisen koulutuksen kenttä on muuttunut Brysselin pestin aikana valtavasti, mm. lähdön aikoihin aluillaan olleet ammattikorkeakoulut ovat vakiinnuttaneet toimintansa; ammatilliset oppilaitokset ovat tarttuneet kansainvälistymismahdollisuuksiin, olleet avoimia ja ottaneet opikseen sen mitä kannattaakin ottaa. ”Olen nähnyt, miten paljon esimerkiksi juuri Leonardo-ohjelma on saanut aikaan ja miten hienosti täällä on ymmärretty kansainvälisestä toiminnasta saatava hyöty. Olen katsellut sitä Brysselin näkökulmasta, mutta nyt on erittäin mielenkiintoista saada lähituntumaa suomalaiseen kenttään.”

Brysselin näkökulmasta suomalaiset ovat hankkineet yhteistyökuvioissa hyvän maineen, mutta sen varaan ei kannata jäädä lepäämään. ”Kilpailu on kiristynyt uusien jäsenmaiden myötä; nehän ovat tavallaan tulleet maantieteellisestikin meidän ja muun Euroopan väliin”, toteaa Brunila. ”Suomi on menettänyt hohtonsa uutena kumppanimaana ja nyt meidän on varmistettava muilla keinoin oma paikkamme kansainvälisessä koulutusyhteistyössä.”