Lähikuvassa Marja Jegorenkov,
venäjän kielen opettaja

Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL palkitsi Marja Jegorenkovin Vuoden kieltenopettaja –maininnalla viime vuoden lopulla. Jegorenkov opettaa venäjää Helsingin suomalaisen yhteiskoulun peruskoulussa ja lukiossa. Palkinnon saatesanoissa häntä kiiteltiin mm. kannustavasta opetuksesta, joka on saanut pitkän venäjän lukijat jatkamaan opintojaan aina ylioppilaskirjoituksiin saakka. Millaista on venäjänopettajan arki Venäjä-tuntijaksi haluavassa EU-Suomessa?

Marja Jegorenkov lopetteli opintojaan 1990-luvun taitteessa, kun Neuvostoliiton hajoaminen mullisti maailmaa. Suomessa venäjää opiskelleiden työtilanne muuttui, sillä kielen opetus kouluissa romahti eikä opettajanpaikkoja ollut enää tarjolla. Jegorenkovin ja kurssikavereiden taistelu venäjän tuntien puolesta oli alkamassa ja monen kohdalla se jatkuu edelleen. ”Tämä on yksi niistä erikoisuuksista, joita tähän kieleen ja kulttuuriin meillä Suomessa liittyy – Venäjä on lähellä, mutta se ei kiinnosta. Kieltä opiskellaan hämmästyttävän vähän, vaikka sen osaajia tarvitaan monella sektorilla.”

Valinta, jota on saanut selittää

Jegorenkov on saanut loputtomasti perustella kiinnostustaan kulttuuriin, johon monet suomalaiset suhtautuvat ennakkoluuloisesti. Hän aloitti venäjän opiskelun varkautelaisen peruskoulun 8. luokalla ja otti lukiossa lukujärjestykseensä vielä ranskan. Nämä kaksi kieltä kiinnostivat enemmän kuin pitkä englanti, jonka Jegorenkov koki itselleen vieraaksi. Venäjän ja ranskan opinnot jatkuivat 80-luvulla Jyväskylän yliopistossa. Opiskeluvuosilta karttui kokemuksia, joita muiden kielten opiskelijoilla ei ole: ”Venäjän vierailevat lehtorit olivat Neuvostoliitosta lähetettyjä, sopiviksi todettuja opettajia, jotka opettivat esimerkiksi maan tuntemusta tarkasti virallisia oppeja seuraten. Opiskelijoissa oli silloin vielä monia poliittisista syistä kieltä opiskelevia, mikä oli itselleni täysin vierasta: olin kiinnostunut venäjästä nimenomaan kielenä.”

Innostava poikkeus Jyväskylän neuvostolehtoreiden joukossa oli Vladimir Turbin, joka välitti tietoa nimenomaan kulttuurista ja jonka opetuksessa venäläinen kirjallisuus alkoi elää uudella tavalla. Turbin mm. ohjasi Jegorenkovin Pushkinia käsitelleen gradun. Venäläinen kulttuuri avautui kunnolla kuitenkin vasta Moskovassa, jossa Jegorenkov opiskeli lukuvuoden opintojensa loppuvaiheessa: ”Opin, että sitä kulttuuria ei koskaan voi lopullisesti ymmärtää. Kiinnostus sen sijaan kasvaa koko ajan!”

Opintojen loppuvaiheessa Jegorenkov alkoi työskennellä tuntiopettajana. Sekalaisessa opetustyössä – mm. aikuisopetusta, Kesälukioseuran ja yliopiston kursseja – vierähti toistakymmentä vuotta. Jatkuvamman leivän syrjään Jegorenkov pääsi vasta v. 2000, jolloin hän aloitti nykyisessä työssään SYKin venäjänlehtorina.




SYKissä venäjän opetuksen tilanne on hyvä

SYK on yksi niistä harvoista suomalaisista kouluista, joissa opiskellaan venäjää pitkänä kielenä. Se on yksityinen, kielipainotteinen koulu, johon oppilaat tulevat äidinkielen valmiuksia mittaavan pääsykokeen kautta. Ensimmäisen pitkän kielen eli ranskan, saksan tai venäjän opiskelu aloitetaan heti 3. luokalta; englanti tulee lukujärjestykseen 5. luokalta ja sitä opiskellaan laajan ohjelman mukaisesti. 7. luokalta aloitetaan ruotsi ja mikäli innokkaita riittää, 8:lta vielä saksa, ranska tai venäjä. Lukiossa aloitetaan vielä ainakin yksi kieli; edellisten lisäksi tarjolla ovat espanja ja italia. Koulussa on 1000 oppilasta ja 80 opettajaa.

Marja Jegorenkov iloitsee siitä, että pitkän venäjän lukijoiden määrä on kasvanut ja kieli vakiinnuttanut asemansa koulussa. Jokaisella vuosiluokalla on 17 venäjän opiskelijaa ja nykytrendin mukaan kaikki myös kirjoittavat kielen ylioppilaskokeen. ”Suomessa pitkän venäjän kirjoittajia on noin 200 vuodessa, heistä valtaosa äidinkieleltään venäläisiä. SYKin oppilaat muodostavat noin kolmanneksen suomenkielisistä kirjoittajista, joita tulee myös Suomalais-venäläisestä ja Itä-Suomen venäläisestä koulusta.”

Jegorenkov opettaa kaikilla luokka-asteilla, pienistä kolmosista aina abiluokkiin saakka. Ensimmäiset, joita hän on opettanut alusta saakka, ovat nyt 9. luokalla. Hypyt tasolta toiselle ovat opettajalle haastavia, mutta myös palkitsevia. ”Arkeen mahtuu hyvin erilaisia ilonaiheita eri ikäisten oppilaiden mukaan. Pienimmät ovat liikuttavan innostuneita kaikesta ja välillä sitä tuntee itsensä taikuriksi, joka raottaa ihmeellisiä salaisuuksien arkkuja – niin herkeämättä oppilaat seuraavat esimerkiksi sitä, kun piirrän kalvolle venäläisiä aakkosia. Abi-tasolla iloitsen siitä, että oppilaat jaksavat taistella kielen kanssa loppuun asti, vaikka tuskailevatkin sen vaikeutta ja vaikka lukion työmäärä on muutenkin melkoinen. Tiedän, miten raskas taisto on käytävä, ennen kuin venäjän jollakin tavalla oppii. Se on loputtomiin jatkuva tie.”

Matkat kannustavat kokeilemaan kieltä käytännössä

Vuoden kieltenopettajaa kiiteltiin mm. innostavasta ja monipuolisesta opetuksesta, joka on saanut oppilaat jatkamaan pitkän venäjän opiskelemista aina ylioppilaskirjoituksiin saakka. Jegorenkovin tavoitteena on opettaa siten, että kaikki pysyvät mukana ja että tunneille on mukava tulla, vaikka tehtävät olisivatkin muissa opiskelukiireissä jääneet tekemättä. ”Hyväksyn senkin, että englanti on monelle pääkieli; oppilaat panostavat siihen, koska se on tutumpaa – sitä yksinkertaisesti kuulee ja sen kanssa joutuu tekemisiin kaikkialla.”

Venäjää vaikeuttaa juuri se, että sitä ei kuule eikä sitä pääse puhumaan. Tätä helpottaakseen Jegorenkov vie oppilaitaan Venäjälle useita kertoja kouluvuosien aikana. Ensimmäinen matka tehdään 4. luokalla, viimeinen lukiossa. Nuoremmat käyvät Pietarissa ja lukiolaiset Moskovassa. Ohjelmat laaditaan ikäryhmien mukaan: kiertoajelua, museokäyntejä, sirkusta. Pietarissa vieraillaan SYKin ystävyyskoulussa, jossa oppilaat osallistuvat opetukseen. Pienimmät majoittuvat hotelliin, mutta 8-luokkalaiset asuvat perheissä. Lukion 2-luokkalaiset opiskelevat peräti 2 viikkoa Pushkin-instituutissa kehittäen suullista kielitaitoaan. ”Matkojen tärkein tulos on se, että nuoret huomaavat selviävänsä kielellä ja sitä ei Suomessa tapahdu.”

Tärkeitä ovat myös omakohtaiset kosketukset maahan ja sen kansalaisiin, joita ei muuten ole tarjolla; esimerkiksi perheet eivät juuri Venäjälle matkusta. ”On hienoa, että oppilaat ovat tekemisissä venäläisten kanssa. He huomaavat, että esimerkiksi oppitunnit muistuttavat kotikoulun tunteja ja että nuoret ovat itse asiassa aivan samanlaisia. Ennakkoluulot karisevat ja oppilaat viihtyvät matkoilla niin hyvin, että haluavat sinne uudestaan. Toisaalta nuoret osaavat suhtautua kypsän kriittisesti moniin eteen tuleviin asioihin, mikä on hyvä asia. En odota Venäjää ihannoivia reaktioita.”

Venäjä – niin lähellä, mutta niin kaukana!

Suomessa itänaapurin kieleen ja kulttuuriin ei suhtauduta kuten muihin kieliin ja kulttuureihin: historian painolasti on vahva. Käsitykset ovat monesti värittyneitä ja perustuvat vanhoihin asioihin – joko sotaan tai Neuvostoliiton aikaan. ”Tästä näkökulmasta suomalaisten Venäjä-asiantuntemus vaikuttaa vähän hataralta”, sanoo Marja Jegorenkov. ”Harva tuntee aitoa kiinnostusta maahan ja sen kulttuuriin. Itse asiassa näitä asiantuntijoita löytyy enemmän muualta kuin Suomesta.”

Kielitaito on itsestään selvä avain kulttuuriin. Venäjänopettajat kouluissa ja aikuisoppilaitoksissa markkinoivat kieltä ja sen osaamisen hyödyllisyyttä parhaansa mukaan. Jegorenkov kiittelee sitä ahkeruutta, jolla opettajat jaksavat puskea eteenpäin arjen ankaruudesta huolimatta. Esimerkiksi oppimateriaaleja ei uudisteta samaan tahtiin kuin muiden kielten materiaaleja eikä opettajien täydennyskoulutusta ole tarjolla samassa määrin. Opettajat tekevät työtään lopulta aika yksin: ”Venäjän kielen opetus ei saa mistään tukea. Meillä ei ole sellaisia taustavoimia, joita esimerkiksi Goethe-Instituutti ja Ranskan kulttuurikeskus ovat saksan ja ranskan opettajille. Samoin puuttuvat tukirakenteet, joita mm. EU:n koulutusohjelmat tuovat EU-kielten opetukseen.”

Venäjän taitajien tarpeesta kyllä puhutaan, mutta Jegorenkov ei usko suomalaisten innostuvan kielen opiskelusta juhlapuheiden perusteella. ”Eteenpäin mennään pienin askelin, yksilöihin vaikuttamalla. Tuloksia näkee esimerkiksi lapsista, jotka pienestä pitäen kasvavat kiinni opiskelemaansa kieleen ja kulttuuriin, niin että niistä tulee luonnollinen osa elämää. He luovat matkan varrella omaa, neutraalia käsitystään asioista. Tarvitaan tietysti myös rohkeita vanhempia, jotka uskaltavat tehdä erilaisia kielivalintoja – siitä huolimatta, että kielen opiskelua ei välttämättä pysty jatkamaan jos koulu tai kotipaikka jossakin vaiheessa vaihtuu.”