Monikulttuurishokki
eli parahduksia Moskovasta

Opiskelin venäjän kieltä kevätlukukauden 2006 ajan Moskovassa Kansojen ystävyyden yliopistossa. Edeltävän syksyn vietin CIMOn lähettämänä opetusharjoittelijana Arkangelissa Pomorin valtionyliopistossa, joten kuvittelin olevani valmis opiskelijaelämään miljoonakaupungissa. Jospa vain olisin tiennyt, mikä minua odottaa… Seuraavassa otteita kirjeistä, joita kirjoittelin ystävilleni asuntolan meluisina öinä.

Saavuin Moskovan tammikuun lopulla 2006. Paukkupakkaset olivat kireimmillään, mutta asuntolan tilkityt ikkunat ja täysillä pöhöttävät patterit pitivät huolen trooppisen ilmaston säilymisestä sisätiloissa. Turhaan pakkasin mukaan makuupussin ja toppahousut, sillä enemmän hyötyä olisi ollut hyönteismyrkystä ja maitohappobakteereista. Ensimmäisenä iltana katselin uuden kotini ikkunasta kampusalueen roskiksille avautuvaa näkymää, ja kuuntelin naapurissa raikuvaa rumpujen paukutusta ja laulantaa. Olin shokissa. Miten ikinä sopeutuisin tähän meteliin ja likaisuuteen?

Heti aluksi terveystarkastus vei järjen

Kauan en ehtinyt keskittyä ihmettelemään elinolosuhteita tässä uusien opiskelijoiden karanteeniasuntolassa, sillä tärkeät asiakirjat oli saatava pikimmiten kuntoon ja ensimmäiset viikot kuluivatkin ympäri kampusaluetta juoksennellessa. Järkyttävin tapahtuma oli yliopiston terveystarkastus, jota läpäisemättä ei ole asiaa luennoille eikä varsinaiseen asuntolaan.

Meinas mennä järki, kun ramppasin ympäri polia mitä kummallisimpien lääkärien luona. Tittelit kun eivät oikein sanoneet mitään, eikä sanakirjakaan selventänyt, mikä halvattu on esimerkiksi neuropatologi… No, selvisihän se. Päätähän semmoinen neuropatologi tutkii. Kyseli onko pääkipuja ja käski tulla jos on. Leima ja seuraavalle tohtorille. Hammaslääkäri eli stomatologi oli iso lihava mies, joka nuhaisen strastuin tokaistuaan survaisi kätensä, ilman hanskoja ja pesemättä, suuhuni ja sitten vielä ronkki piikillä. Pamps leima ja ulos.

Dermatologi taas oli hieno rouvanen, joka oli juuri lakannut kyntensä. Hymyili, kysyi ikää ja puhalteli pinkkeihin kynsiinsä. Ei sanaakaan ihosta, minkä luulin olevan dermatologin alaa. Leima ja ulos. Korva-, nenä- ja kurkkulääkäri pisti lamppuhatun päähänsä ja törkkäsi instrumenttinsa alansa reikiin ja käski rentoutua. Leima ja ulos. Okulisti ei ollutkaan okkultisti vaan silmälääkäri. Ihmeteltyään miten ihmeessä mä voin nähdä mitään, kun olen niin sokea, kielsi tiukasti harrastamasta liikuntaa yliopiston alueella. Määräsi vitamiineja, sipaisi leiman ja passitti fysiologin luo hakemaan todistusta liikuntakiellostani. Todistus pitää toimittaa yliopistolle, että osaavat vahtia, etten vain mene harrastamaan liikuntaa. (30.1.2006)

Maailmankuva alkaa laajeta

Terveystarkastus oli hyvää esimakua tulevasta. Olennaisinta tässä kaikessa pyörityksessä on säilyttää malttinsa, jaksaa hymyillä eikä kysellä turhia. Minä jaksoin ainakin hymyillä, välillä jopa hysteerisesti. Terveystarkastus tuntui todella absurdilta, kun en täysin ymmärtänyt, mitä kukin lääkäri kyseli. Päättelin lähinnä heidän reaktioistaan, vastasinko toivotunlaisesti. Terveen leiman saatuani pääsin muuttamaan toiseen asuntolaan, joka ei karanteeniasuntolasta juuri poikennut. Pitkien käytävien varrella viidessä kerroksessa asuivat kaikki maailman kansat. Siltä ainakin tuntui, kun seinän toisella puolella asui kenialainen, kiinalainen ja somalialainen ja toisella puolella venäläinen, tansanialainen ja kiinalainen. Oman huoneeni jaoin ecuadorilaisen teekkaritytön ja venäläisen filologin kanssa. Eurooppa-keskeinen maailmankuvani laajeni niin että rutisi.


Opiskelukavereita eri puolilta maailmaa. Salmiakkiaski osoittaa minun paikkani luokassa.

Opiskelukin avartaa...

Intoa puhkuen menin viime viikolla yliopistolle. Eka luento käsitteli puhekielen ja kirjakielen eroja, ja pysyin aika hyvin mukana, vaikka tuntuikin liian syvälle kielen hienouksiin syventyvältä fiilaukselta. Mulla kun on vielä sanastokin kadoksissa ja kielioppi päässä ihan sekaisin. Lisäksi täällä näyttää olevan sama ongelma kuin suomalaissakin yliopistoissa – pedagogista pätevyyttä ei vaadita. Proffa mumisi partaansa, puhui taululle ja kirjoitti epäselvästi. Seuraava luento oli luultavasti samasta aiheesta, mutten ymmärtänyt kuin sanan sieltä toisen täältä.

Turhautuneena kipitin kv-yksikköön, missä olen tullut useimmiten parhaiten ymmärretyksi. Sanoin, että haluan kursseille, missä pääsen muistelemaan unohtunutta ja mieluiten monta tuntia päivässä mahdollisimman tehokkaasti. Ystävällinen rouva lupasi soitella filologiseen tiedekuntaan ja kysyä saanko mennä valmistavan tiedekunnan venäjän kielen tunneille. Pyysi palaamaan seuraavana päivänä. Innokkaana palasin heti aamulla. Ei näy ketään, joten menin katsomaan josko ois jossain jotain luentoa, minne voisin mennä. Tarjolla olisi ollut ekonomiaa, joten kiitos ei, ja lähdin itse selvittämään, saisinko mennä toisen tiedekunnan venäjän tunneille.

Betoniviidakossa seikkailtuani löysin tiedekunnan, ihan kotini vierestä, ja summamutikassa valitsin yhden dekaanin huoneen. Astuin sisään ja änkkäsin ”Laura Suomesta hyvää päivää” ja ”saanko tulla teidän tunneillenne”. Dekaani sanoi heti ”tervetuloa”, ja kuljetti mut suoraan luokkaan, missä oli kesken Lermontovin elämän ja runouden käsittely. Aivan mahtavaa. Istuin kaksi tuntia tuossa ahtaassa ja tunkkaisessa luokkahuoneessa yhdessä kiinalaisten, iranilaisten jne. kanssa, ja olin aivan onnesta soikeena. (14.2.2006)

...mutta absurdit keskeytykset hämmentävät

Viitenä päivänä viikossa kuutisen tuntia kerrallaan opiskelin venäjän kielioppia, fonetiikkaa ja sanomalehtikieltä yhdessä kiinalaisten poikien, japanilaisen ja turkkilaisen tytön kanssa. Opinnot sujuivat alkukankeuksien jälkeen loistavasti. Opetusmetodiikka oli suomalaisen teknologiahuumaisen koulujärjestelmän läpikäyneelle järkyttävän yksinkertainen ja tehokas. Opiskelijat lukevat, opettaja korjaa ääntämystä ja kaivaa tekstistä kielioppia purtavaksi. Apuvälineinä opettajalla on ikivanhoja oppikirjoja, liitutaulu ja liituja.

Vaikeinta opetuksessa oli jatkuvat absurdit keskeytykset. Kerrankin kesken oppitunnin luokkaan hyökkäsi terveydenhoitaja, joka hätisti koko ryhmän piikitettäväksi. Meidät ohjattiin täpötäyteen huoneeseen, jonka nurkassa nökötti ikivanha rokottaja neulavuori edessään. Kukaan ei osannut vastata kysymykseeni, mistä rokotuksesta oli kyse, vaan tällaisiin yllätyksiin tottuneina opiskelijat tungeksivat kohti piikkejään. Terveydenhoitaja tiesi kyllä rokotuksen nimen venäjäksi, turkiksi ja vaikka millä Baabelin kielellä, muttei tietenkään englanniksi tai suomeksi. Jälleen kerran ”Finljandija” toimi kuin taikasana. Kuultuaan minun olevan suomalainen terveydenhoitaja komensi minut poistumaan jonosta.


Borssia, leipää, rapusalaattia ja possukääryle kera sienien ja kylmien ranskalaisten. Lasissa mehua. Taattu vatsanväänne, mutta oiva nälänsiirto. En enää ikinä syömään lounasta ilman alkukeittoa.

Kansojen välisiä konflikteja

Opiskelijoita Kansojen ystävyyden yliopistossa on noin 170 maasta, joten konflikteiltakaan ei vältytty. Ystävyys afgaanimiehen kanssa loppui lyhyeen keväisessä koivumetsässä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen vuoksi, minkä jälkeen suhtauduinkin tasapuolisen epäilevästi kaikkiin, jotka olivat kiinnostuneita siviilisäädystäni ennen nimeäni. Innokkaita kosijoita oli helppo vältellä, mutta asuntolaelämä oli vaikeampaa.

Asuin parisen viikkoa ecuadorilaisen Mahan kanssa. Hän pyysi minua kutsumaan itseään mieluummin Karmeniksi kuultuaan, mitä ”maha” suomeksi tarkoittaa. Karmen oli aluksi oikein mukava nuori nainen, mutta pari yötä sitten maailmani repesi jälleen. Olin koko päivän ollut yliopistolla ja lukusalissa. Kymmenen aikaan illalla yritin mennä huoneeseeni, mutta en päässyt sisään. Huoneessa pauhasi stereot ja huone oli täynnä ecuadorilaisia kännisiä teinejä, jotka huusivat ja örvelsivät. Kirjani oli heitelty ympäriinsä, sängyssäni makasi tuntemattomia ihmisiä. Järkyttyneenä menin sisään huoneeseen, jonka lattialla lojui katkarapujen raatoja ja samppanjapulloja. Sanoin haluavani nukkua. ”Nuku vain, me tanssimme”, oli vastaus. (24.2.2006)

Samaisena yönä minut evakuoitiin kerrosta ylemmäs viimeiseksi jääneeseen asuinhuoneeseeni, jonka jaoin venäläisen ja srilankalaisen tytön kanssa. Kymmenen vuotta yksin asuneelle parinkymmenen neliön huoneen jakaminen kahden muun kanssa ei ollut helppoa, vaikka kansojen välinen ystävyys kukoistikin paremmin kuin aiemmissa asuntolahuoneissani. On helppo suvaita kulttuurillisia kummallisuuksia ylihygieenisestä yksityisyyttä ja itsenäisyyttä palvovasta Suomesta käsin, mutta kun kiinalaiset syljeskelevät lattioille ja latinojen jälkeen yhteiskeittiö on torakoiden herkutteluparatiisi, saattaa innokkaimmankin homofiilin rakkaudelle tulla rajat. Aamupuuroani uunin uumenista havitellut torakka sai minut siirtymään lopullisesti yliopiston ruokalan kanta-asiakkaaksi.


Junassa; matkalla jälleen...

Matka jatkuu

Raskainta Moskovassa minulle oli ainainen ihmispaljous ja hulina. Kaipasin Arkangelin puutalomaisemaa ja vilpoista tuulta Vienanjoelta. Oma rauha löytyikin lopulta museoista ja taidenäyttelyistä, joita Moskovassa riittää vaikka joka päivälle. Ikimuistoisin kulttuurielämys oli venäläinen banja.

Kävin saunomassa Sandunovskin kuuluisassa saunassa. Perse paloi ja piilolinssit lähes sulivat silmiin, mutta sadistinen saunottaja seisoi oven edessä, kielsi poistumasta löylyhuoneesta ja viskoi kauhalla ilmaan jotain, miltä piti suojata silmät. Montakohan sokeutunutta turistia saunasta on poistunut… Pelastumisen autuus oli ikimuistoinen, kun pääsin tulihelvetistä vilpoiseen altaaseen lillumaan, ja tämän jälkeen sain vielä kylmän tuopposen käteeni. Ah autuutta, äärielämyksiä Venäjällä, tuttua mutta taas jotain uutta. (30.5.2006)

Vaikka olisin tiennyt mikä minua Moskovassa odotti, lähtisin heti uudelleen. Eläisin varmasti onnellisena ilman kokemuksiani monikulttuurisesta asuntolaelämästä ja venäläisestä byrokratiasta, mutta samalla olisin monia ystäviä köyhempi ja venäjän kielen taitoni olisi edelleen ruosteessa. Ilman viime syksyn harjoittelua Arkangelissa ja kevään opiskelua Moskovassa en olisi nyt taas pakkaamassa matkalaukkujani. Makuupussi, hyönteismyrkky, maitohappobakteerit… mitäs vielä? Kaikkiin vastoinkäymisiin ei voi varautua, vaan paras matkavaruste on positiivinen asenne.

Palaan takaisin Arkangeliin, missä aloitan työn Pomorin valtionyliopiston Suomen kielen ja kulttuurin lehtorina. Varmasti edessäni on yllätyksiä ja haasteita, mutta tällä kertaa niitä tarjoaa vain yksi kulttuuri, jota opin päivä päivältä tuntemaan paremmin.