Sivuaineesta ammatti:
David kääntää suomalaista kirjallisuutta työkseen

David Hackston olisi voinut päätyä kielten opettajaksi Englantiin, mutta toimiikin nyt suomalaisen kirjallisuuden kääntäjänä Suomessa. Ahkera suomen ja ruotsin opiskelu on johtanut erinomaiseen kielitaitoon ja ansiokkaisiin käännöstöihin, joista Hackston palkittiin tänä vuonna valtion kääntäjäpalkinnolla. Hackstonin työllistyminen Suomessa on sujunut melko mukavasti, mutta hän tuntee myös tapauksia, joissa edes sujuva suomen kielen taito ei ole taannut koulutusta vastaavaa työtä.

Englantilainen David Hackston opiskeli University College Londonissa pohjoismaisia kieliä ja saksaa, ja näihin opintoihin kuului vaihtovuosi jollakin ruotsinkielisellä laitoksella. Tämä laitos sattui Hackstonin tapauksessa olemaan Åbo Akademi. ”Alussa yritin ihan sinisilmäisesti puhua ruotsia ja vielä riikinruotsia joka paikassa”, Hackston kertoo alkuajoistaan Turussa. Melko pian Hackston havaitsi, että pelkällä ruotsilla oli vaikea tulla toimeen Turussa. Hän ei halunnut puhua myöskään pelkkää englantia, koska hänen mielestään oli luontevaa ja mielekästä oppia sen maan kieltä, jossa asuu.

Suomen kielen opintoja ja työkokemusta

Vaihtovuoden jälkeen Hackston palasi Lontooseen, jossa hän jatkoi opintojaan ja myös suomen kielen opiskelua. Hän osallistui kahtena vuonna CIMOn suomen kielen kesäkurssille, ja vuonna 1999 hän sai CIMOn stipendin pohjoismaisten kielten laitokselle Helsingin yliopistoon. Tarkoitus oli tehdä gradua ja edelleen kartuttaa kielitaitoa. Stipendiajan päätyttyä Hackston jäi Suomeen ja yritti kovasti saada töitä. Kokeneena alttoviulun soittajana hän pääsi mukaan Ylioppilaskunnan Soittajiin ja asui yhdessä suomalaisten kavereidensa kanssa, joten kielitaito parani entisestään. Silti hän sai kieltävän vastauksen haettuaan töitä pizzeriasta. ”Samoihin aikoihin kirjoitin orkesterin konsertin käsiohjelmaan teosesittelyn suomeksi, että eiköhän minun kielitaitoni olisi riittänyt niihin pizzatilauksiinkin”, Hackston pohdiskelee. ”Sitten minä palasin Englantiin, ja sain viikon sisällä kaksi työpaikkaa”.

Vuonna 2001 Hackston kuitenkin tuli taas Suomeen – ja on yhä sillä reissulla. Tuolloin hän pääsi Suomea Suomessa -harjoitteluohjelman kautta Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskukseen FILIin puoleksi vuodeksi töihin. Harjoittelun ehdottomasti tärkein anti oli tutustuminen käännösalan ihmisiin ja kustantamoihin. Näiden kontaktien avulla Hackston pääsi alkuun omalla kääntäjän urallaan. Harjoittelun jälkeen hän on toiminut freelance-kääntäjänä ja kääntänyt englanniksi useita näytelmiä, kaksi romaania ja kaksi novelliantologiaa. Hackston on englannintanut myös ruotsinkielisiä tekstejä. Hänet valittiin valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon saajaksi tänä vuonna japanilaisen Hiroko Suenobun lisäksi.

Vaikka Hackston on menestynyt suomalaisen kirjallisuuden kääntäjänä ja pitää työstään, hän ei koe olevansa varsinaisesti kutsumusammatissaan. ”Mielestäni ei voida puhua kutsumuksesta, kun kaikki on tapahtunut täysin sattumanvaraisesti. Jos minä olisin mennyt vaihto-oppilaaksi esimerkiksi Tukholmaan enkä Turkuun, en varmaankaan olisi koskaan alkanut opiskella suomea. Saattaisin olla vaikka opettaja Englannissa; siitä ammatista haaveilin nuorena.”

Ongelmia suomalaisessa työkulttuurissa

Hackston uskoo, että monien ulkomaalaisten työllistyminen Suomessa on ollut vaikeampaa kuin hänellä. Hän tuntee korkeasti koulutettuja ja suomea osaavia ulkomaalaisia, joiden on ollut vaikea saada edes hanttihommia. Hackstonin mukaan Suomessa suhtaudutaan todella varovaisesti muukalaisiin, erityisesti venäläisiin, virolaisiin ja tummaihoisiin. Eron huomaa varsinkin Hackstonin opiskelukaupunkiin Lontooseen verrattuna. ”Siellä on tavallaan koko maailma yhdessä kaupungissa. Me olemme niin tottuneet siihen, että on erilaisia ihmisiä.” Joskus Hackston miettii, saisiko hän erilaista kohtelua Suomessa, jos hän olisi vaikkapa tummaihoinen lontoolainen tai jos hän ei osaisi suomea. Hän on myös huolissaan siitä, miten tieto erilaisista virallisista asioista, kuten lakien tai asetusten muutoksista, kulkee sellaisten maahanmuuttajien korviin, jotka eivät osaa suomea.

Hackston toivoo, että suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisia kohtaan muuttuisi avoimemmaksi. Hän esittää ajatuksen työvaihdosta, jossa ulkomaalaiset aikuiset tulisivat vaihtoon suomalaisille työpaikoille, ja vastaavasti suomalaiset työntekijät voisivat kokea, millaista on työskennellä ulkomailla. Hän uskoo, että tämä lisäisi molemminpuolista ymmärrystä ja arvostusta. Häntä häiritsee ajattelutapa, jonka mukaan esimerkiksi kommunikaatiovaikeudet johtuisivat vain siitä, että ulkomaalainen keskustelukumppani ei osaa tarpeeksi hyvin suomea, vaikka usein kyse on myös suomalaisen keskustelijan asenteista.

Suomessa Hackston arvostaa sitä, että täällä on enemmän mahdollisuuksia harrastaa muita asioita työn ulkopuolella kuin Englannissa. Hän harrastaa aktiivisesti muun muassa alttoviulun soittoa ja säveltämistä. Suomessa häntä pitävät myös ystävät ja se, että kääntäjänä hän voi työskennellä omilla ehdoillaan. ”Minä pystyn tekemään työtä sen verran kuin itse haluan, ja sitten käyttämään vapaa-aikaani esimerkiksi juuri musiikkiin.”