Tulosta
Missä minä olen, kuka minä olen?
Teksti: Pirkko Luoma, lehtori / Zagrebin yliopisto
Kuva: Pirkko Luoman arkistosta
Odotin iloista jälleennäkemistä. Olin juuri palannut kesälomalta Suomesta ja ensi töikseni riensin hakemaan lukuvuoden työsopimusta kansainvälisten asioiden sihteeriltä. Mutta sihteeri katsoikin minua kuin haamua eikä saanut kunnolla tervehdystä suustaan. Lopulta hän kysyi, mitä minä siinä oikein tein.
Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Olin aloittamassa toista lukuvuottani Zagrebin yliopistossa ja vastaanotto oli mielestäni yllättävä. Lopulta selvisi, että sihteeri oli ajatellut minun olevan Zagrebissa vain vuoden, koska tanskan ja ruotsin lehtoritkin lähtivät vuoden jälkeen... Ajattelin, ettei sihteeri tiedä mitään suomalaisesta sisusta.
Siinä sihteeriä rauhoitellessani tuli mieleeni, miksi tarvitsin niin kipeästi sitä työsopimusta: oleskelulupaa varten. Nyt sitä siis ei ollut, kuten ei työlupaakaan. Opetuksen oli määrä alkaa seuraavalla viikolla. Hassu tunne valtasi mieleni: minua ei nyt ole koko tässä systeemissä. Tiesin, että minun opetukseni oli merkitty Unkarin kielen laitoksen opetustarjontaan jo keväällä. Nyt tuntini tuntuivat leijuvan jossain ulkoavaruudessa vailla toteuttajaansa.
Oikeastaan tunne oli vapauttava. Menin kahville ja hymyilin viereisen pöydän pariskunnalle jonkinlaista voitonriemua tuntien: tiedättekö, minä olen onnistunut pyyhkimään itseni pois maailmankartalta noin vain. Yleensä näin käy vain romaanihenkilöille. Ehkä minusta oli tullut sellainen. Ei hassumpaa. Ikävä kyllä, tämä autuaallinen olotila loppui lyhyeen, kun sihteeri sai pikapikaa työsopimuksen allekirjoitettavakseni. Työlupaa minulla ei ole edelleenkään, mutta tällaiset muotoseikat ovat pikkujuttuja. Ollaanhan Balkanilla.
* * * * *
Eivätkä yllätykset tähän loppuneet. Viikkoa myöhemmin istuin hieman hermostuneena kurssisuunnittelupalaverissa yliopiston Skandinavistiikan osastolla ja ihmettelin, miksi minut oli sinne kutsuttu. Nimeni oli osallistujille jaetussa kurssisuunnitelmassa ja aiheinani olivat mm. saamelaiset ja Suomen maantieto. Yritin muistella Suomen jokien nimiä: Kala-, Siika-.... Loppui lyhyeen. Miksi en koskaan jaksanut innostua kansakoulussa maantiedosta? Keskittymiskykyni romahti: äänet ympärilläni puuroutuivat.
Sitten iski ahdistus. En hallitse elämääni! Miksi ihmeessä olen täällä, tässä Skandinavistiikan johtajan työhuoneessa? Tällaisista tunneista oli ollut puhetta, kun oli suunniteltu, että suomesta tulisi osa Skandinavistiikkaa ja Suomen maantuntemuksesta osa Skandinavistiikan maantuntemusta. Yhdistämissuunnitelmat eivät olleet toteutuneet, joten nyt olin todella ymmällä. En kai lopulta opeta kahdella eri osastolla? Yrittääkö joku pelastaa nahkansa dekaanin edessä ja saada kaiken näyttämään hyvältä? Jotain on saatu aikaan: suomea on Skandinavistiikan opetuskokonaisuudessa.
Rohkaisin lopulta mieleni ja sanoin, että olen niin hiljainen, koska en ymmärrä, miksi olen siinä missä olen. Selvisi, että koska olin aiemmin luvannut opettaa kokonaisuudessa, minua ei myöskään siitä ollut poistettu. Siis vaikka suunnitelmat muuttuvat, paperit eivät muutu ja lehtori poukkoilee papereiden mukana.
Kauhistuneena ajattelin, oliko etukäteissuunnitelmissa sovittu jostain muustakin, jos siis suomesta tulisi osa Skandinavistiikkaa. Enkö todella hallinnut tätä maailmaa, joka oli ottanut lujan otteen minusta? Ryhdistäydyin ja keskityin kuuntelemaan. Loppujen lopuksi minunkin on varmaan hyvä tietää jotain maantiedosta ja saamelaisuudesta.
* * * * *
Jotain hauskaakin palaverissa tapahtui. Sain tietää, että opetuksen alkua oli siirretty kuukaudella. Siirrosta oli päätetty kesälomien jo alettua eikä kukaan tietysti ollut tullut ajatelleeksi, että ulkomaanlehtorienkin olisi syytä tietää asiasta. Ruhtinaallista: kuukausi aikaa suunnitella opetusta.
Hauskuus haihtui ja syy opetuksen alun siirtoon selvisi nopeasti. Tiedekunnassamme oli saatu aikaiseksi jonkinlainen ikiliikkuja. Sen nimi on Studiomat. Se on kurssitarjotin, jonka kautta opiskelijat ilmoittautuvat kursseille. Jotain oli mennyt pahasti vikaan ja Studiomatissa kurssit häviävät ja ilmestyvät takaisin kuin pingispallot ikään – tai sitten kurssit ilmoitetaan täysiksi. Sähköpostini alkoi täyttyä hätääntyneiden opiskelijoiden viesteistä. Jos kurssille ei ole ilmoittautunut, täytyy viedä opintotoimistoon opettajan kirjoittama osallistumislupa. Näen sieluni silmin lupalappusten peittävän pikkuhiljaa opintotoimiston lattian ja leviävän ennen joulua käytävään.
Studiomat-ongelmat tulivat minulle muutenkin tutuiksi heti kesälomien jälkeen, kun kävi ilmi, että yksi viime vuoden kursseistani oli merkitty systeemiin väärällä nimellä. Yritin selittää, etteivät opiskelijat voi saada opintopisteitä suomen kielen jatkokurssista, jos he ovat osallistuneet keskustelu- ja kirjoituskurssille. Selitin kurssin sisällön. Opintosihteeri katsoi minua tuimasti silmiin ja tuumasi, jotta Studiomatiin ei voi muuttaa mitään jälkikäteen ja kurssihan joka tapauksessa kuulostaa ihan Finnish Intermediate -kurssilta. Eikö niin? Nöyrryin Studiomatin edessä ja aloin jo melkein itsekin uskoa, etten ollut opettanut sitä mitä olin – vai mitä se nyt olikaan?
* * * * *
Pari viikkoa töitä paiskittuani jouduin pohtimaan tiedeyhteisön moraalia. Lehdet ja television uutislähetykset olivat täynnä yliopistossa paljastunutta lahjusskandaalia: 21 oikeustieteellisen, lääketieteellisen ja kauppatieteellisen tiedekunnan professoria oli viety viiden aikaan aamulla poliisikuulusteluihin. Professorit olivat pyörittäneet tenttitulosmyyntibisnestään yhdeksän vuotta. Eikä kysymys ollut pikkusummista. Asia oli opiskelijoiden mukaan ollut koko ajan tiedossa, mutta poliisi ei enää voinut olla toimeton, kun yksi opiskelija ilmiantoi systeemin reputettuaan ”vahingossa” tentistä.
”Köyhän täytyy lukea”, selitti yksi kiinnijääneistä professoreista. Ajattelin, että tuleekohan heistä köyhyyden myötä myös moraalisempia ihmisiä. Voihan sitä ainakin toivoa. Jos sairastun, haluan ainakin ehdottomasti löytää lääkärin, jonka vanhemmat ovat olleet köyhiä. Etteivät vain tentit ole tulleet suoritetuiksi eurotilille.
Filosofisessa tiedekunnassa poliisi kävi turhaan kyselemässä. Kuka nyt maksaisi tutkinnosta tiedekunnassa, josta valmistuttuaan on vaikea saada työpaikka ja jos sellaisen sattuu saamaan, on palkka joka tapauksessa surkea?
* * * * *
Jatkan eloani balkanilaisessa todellisuudessa. Huomisen kulusta en voi koskaan olla varma ja tämäkin päivä on varmasti täynnä yllätyksiä. Tätä elämää on turha yrittää hallita tai järjellä selittää. Siinä piilee sen raivostuttavuus ja samalla viehätys. Uskon lujasti, että lopulta tämä kaikki on minulle hyväksi.
Kirjoittaja opettaa Suomen kieltä ja kulttuuria Zagrebin yliopistossa Kroatiassa.